Edellinen ilta venyi hiukan pitkään ja aamulla herättiin kukonlaulun aikaan (jotta ehdittiin tekemään kaikki kolme treeniä). Tämä saikin majatalon ihanan uusseelantilaisen emännän ihmettelemään nukummeko koskaan.
Aamupalan jälkeen laukut autoon ja kohti Heiðmörk West maastoa. Juuri ennen parkkipaikalle saapumista ajoimme trailrun juoksukisan lähtöpaikan läpi ja jälleen oli lähellä, että olisimme käyneet näyttämässä paikallisille kengän kantoja (edellinen kerta Puolassa). Päätimme kuitenkin pysytellä alkuperäisessä suunnitelmassa ja käydä kokemassa matkan toiseksi parhaan maaston. Vaikkakin muutama rastiväli oli helvetin esikartanon tiluksia. Eilisestä opittuna, päässä soi Hanna Ekolan “Vieläkö on villiriekkoja?” Treenin jälkimaingeissa Koikka Lassisdottir esitteli matkatovereilleen helikopterin.
Tässä välissä Tuxi Heikkisson halusi sivistää itseään ja muita matkalaisia ja otti esiin Pokemon-sivistimensä. Islannin ensimmäinen saalis oli Pidgeon. Samoilla huudeilla nähtiin melko suurella todennäisyydellä se ainoa mieleenpainunut futari Islannin joukkueesta. Hän oli saanut MM-kisojen menestyksestä alleen 90-luvun Corollan ja takaikkunaa koristi kannabis sativa-lippu. Ehkä hän aikoo suuntautua futisuran jälkeen biologian alalle.
Keskustan kiertoajelun kohokohtana toimi kavereiden kesken Gorba-talo, jossa Gorbatšov ja Reagan aloittivat neuvottelut kylmän sodan päättämisestä. Tästä tapahtumasta on nyt reilu viikkoa vaille 30 vuotta.
Edellisen päivän pesupaikka oli laittanut riman sen verran korkealle, että siitä ei voinut paljon lipsua. Transitsonin nokka kohti Laugardalslaugin kylpylää ja sen jopa 44°C terveysaltaita. Jälleen Hirppa Tarmosson lanseerasi uuden keskivartalonhallinta-liikkeen: jalaton dippi. Luulimme jo kokeneemme kaiken mahdollisen kylpylässä, kun vielä viime metreillä hieno uikkareiden värinäkuivausrumpu ilahdutti märkien suunnistuskenkien kanssa matkaajia.
Ennen myöhäistä lentoa kotiin, oli jäljellä vielä kiertoajelu lounaisella Suðurnesin niemekkeellä. Ensimmäinen stoppi oli Gislin suosittelema ilmainen luola omilla-valoilla-kulkijoille. Koska Islantiin ei olla tultu säästelemään jalkoja, päätimme vaellella kilometritolkulla etsiessäme luolaa. Vaihtoehtoisesti olisi voitu pysähtyä ensimmäiselle parkkipaikalle ja kävellä köysin viitoitettua uraa 70 m luolan suulle. Vähän matkaa sisällä kyyryssä taivallettuna, Ale Aattosson ja Tuxi Heikkisson eivät olleet Voimis Leossonnin mielestä luonnon edessä tarpeeksi nöyriä ja tuloksena vekki otsalohkossa. Muuten Leiðarendi-luola olikin kaiken sen kävelemisen arvoinen.
Islannista ei voi lähteä pois ilman turskan makua suussa. Blue Lagoonin viereisen pitäjän ruokakaupasta jäi kouraan paketillinen (tarinan mukaan) Islannin nuorison suurinta herkkua: “turskasipsejä”. Jo heti testin alussa osa oli perääntymässä, kun Transitsonin matkustamo täyttyi akvaariokalojen ruoan hajusta. Koko revohka kuitenkin urheasti popsi ainakin yhden palasen.
Viimeisenä ohjelmanumerona oli vielä Yökupin syyskokous, joka pidettiin Blue Lagoonin (ei Brooke Shieldsin) kahvilassa, samalla katsellen ikkunan läpi hämärtyvässä illassa selfieitä ottavia ja vaalean sinisessä vedessä killuvia japanialaisia.
Islanti tarjosi häikäisevää luonnonkauneutta ja erikoisia suunnistusmaastoja. Nähtäväksi jää pystyykö tuleva vuosi samaan. Suuret kiitokset Gislille järjestelyistä!
“Vieläkö iltanuotiolla kitara soi..?”
Pieni stoori paikallisen seuran sivuilla (sis. linkin Yö-MM tuloksiin)